Sinitukkainen

Kaksi vuotta sitten me oltiin kavereita. Minä ja se sinitukkainen. Me otettiin kuvia Roihikan satamasta ja merestä, joka oli jäätynyt ja sen reunat repsottivat suurina, rouskuvina jääkiteinä.

Vähän aiemmin minä ja Sinitukkainen katsoimme vilkkuvia tähtiä siinä samassa suuressa puistossa, jossa näimme kissan ulkoiluttajineen.
Ajatella, että annoin kaverilleni lempinimen Tähtityttö. Nimi tuli ihan vaan siitä, että hän oli minulle erityinen tyyppi.

Me oltiin tutustuttu virastorakennuksen humisevassa taukotilassa, jonka valkoiset seinät tai leveät kaapitkaan eivät tuoneet tilan tuntua. Minä olin selannut viikon vanhaa iltapäivälehteä ja täyttänyt sudokua tehtäväsivulla, kun hän oli avannut oven ja tahtomattaan säikäyttänyt minut. Teetä läikähti numeroiden päälle.

Tytöllä oli ystävälliset kasvot, jotka sitten muuttuivat. Kääntyivät itseään vasten ja loistivat himmeämpinä. Miten olisin voinut tietää.

Reality

Katja kallistaa päätään yhtä monta astetta, kuin hänen pitelemänsä mallinuken pää kallistuu. Kuuluikohan tämän päähän peruukki, hän miettii, vai saanko itse päättää. Eihän kaljussa naisessa mitään vikaa ole, sehän on vain rohkeutta ajaa päänsä kokonaan, niin kuin Bruce Willis tai muut toimintaelokuvatähdet.

Katja asettaa mallinuken näyteikkunaan ja päättää asettaa sille vaalean peruukin. Säihkettä muoviseen elämäänsä mallinukke saa glittermekosta sekä kengistä, jotka näyttävät mukavilta tennareilta, mutta joissa oikeasti on muutaman sentin korko. Mallinuken päältä näkee päivän trendin, mitä vaatteisiin ja asusteisiin tulee. Rohkeus tai seksikkyyden tavoittelu eivät mene koskaan pois muodista.

Mallinuken kasvoihin saisi kiinnitettyä tekoripset, mutta se saattaisi olla liikaa. Ehkä ei pidä ylikorostaa kaikkea. Pitääpäs. Katja hakee taukohuoneen laatikosta pitkät mustat tekoripset, jotka alkavat törröttää mallinuken silmissä. Tällaisen naisen vonkaaminen olisi miehelle kuin miehelle leijonankesyttäjän päättäväisyyteen verrattava teko. Vaikka mies olisi luonnostaan bilehile, ei hänen tuntemuksensa kaupungin viileimmistä tanssiklubeista vetäisi vertoja. Tämä nainen pistäisi kaikkien päät sekaisin. Eihän mallinukella ole karvoitustakaan missään, hyvänen aika.

Katjalla on yllään vintagehame ja revitty pusero eikä hän ole varma yhdistelmänsä toimivuudesta, mutta tuskin häntä katsotaan samalla lailla kuin kaikkia noita mallinukkeja, joiden stailaamisella hän on aloittanut työpäivänsä. Tai sitten hän toimii inspiraation lähteenä useimmille asiakkaille, ja päätyy seuraavaan kansikuvaan katalogiin, jonka teemana on aikakausien kohtaaminen.

Rekit näyttävät hyviltä, alennushuppareiden pino on suora, ja pomo ei ole tänään tulossa käskyttämään Katjaa. Mikä voisikaan mennä vikaan. Okei, aamu ei ollut alkanut täysin mutkattomasti, sillä Katjan aurinkopuuteri oli pudonnut vessan lattialle ja särkynyt täysin. Puuteria oli murentunut lattialaattojen väliin ja sitä oli ollut hankalaa siistiä pois. Se oli vienyt paljon aikaa. Sen lisäksi kuivashampoo oli lopussa, joten Katja oli sipaissut nopean nutturan päänsä päälle.

Katja avaa oven lukosta ja kääntää oikein päin pienen roikkuvan kyltin, jossa lukee tervetuloa.

Ensimmäinen asiakas saapuu viiden minuutin kuluttua avaamisesta, ja kello oven yllä kilahtaa. Asiakkaalla on kädessään höyryävä kahvimuki ilman kantta. Hän ei tervehdi, vaikka Katja katsoo suoraan ovelle, vaan alkaa selata lähimmäisessä rekissä riippuvia vaatteita. ”Onks nää niinku crop toppei?" asiakas kysyy narisevalla äänellä ja ottaa kulauksen mukistaan. Kahvia leviää hänen ylähuulensa ympärille sekä kölninveden kyllästämälle parralle. "Joo, ne on crop toppeja. Saapuivat meille eilen", Katja vastaa hymyillen. Asiakas nyrpistelee nenäänsä ja tutkii toppien kaula-aukkojen saumoihin ommeltuja kokolappuja. "Löytyykö sieltä sun kokoa?" Katja kysyy. Asiakas hörppää mukistaan, ei vastaa.

Hän astuu seuraavan rekin luo ja tuhahtaa itsekseen. "Sano vaan, jos tarvitset apua", Katja huikkaa. Asiakas katsoo häneen kahviviiksineen, lipaisee pisarat pois kielellään ja kääntyy kannoillaan ovelle. No niin, hopi hopi, jos nyt vaan menisit pois. Tämähän on kuin katselisi teatteriesitystä, jossa ei ole juonta, Katja ajattelee. Asiakas pysähtyy ja sanoo oveen päin: "Vittuako siinä kyyläät. Vaikka on mulla sellainenkin." Hän poistuu.

Tyyppi vaikuttikin liian kärsimättömältä oman tyylin etsijältä, tuskin tulee tähän liikkeeseen uudestaan riesaksi pyörimään, Katja päättelee. Hän pistää purkkatyynyn suuhunsa ja muistaa, ettei osaisi puhaltaa sitä palloksi. Hänen mieleensä juolahtaa lapsuudessaan kokemansa hetki, jolloin sirkuspelle poksautti maailman suurimman purkkapallon kasvoilleen, ja isän ostama jäätelötuutti lensi kaaressa katsomon lattiaan. Katjan purukumi maistuu makealta mansikalta, ihan kuin söisi oikeaa marjaa. Hänen suunsa vettyy, ja purkka muuttuu hampaissa isoksi pehmeäksi möykyksi.

Seuraava asiakas astuu sisään. Kling! sanoo kello. Katja tyytyy vain nyökkäämään tulijalle, rientää takahuoneeseen sylkäisemään suunsa tyhjäksi. Asiakas pitää käsiään vyötäröllä ja katselee joka puolelle. Näyttää jotenkin tutulta, Katja huomaa tullessaan takaisin paikalleen, onkohan ollut realitysarjassa lähiaikoina?

Asiakas katsoo Katjaan, ottaa kädet vyötäröltä ja kysyy: "Oisko teillä kuule sellaista miesten kilttiä?" Katjankin ilme on kysyvä. "Meidän mallistosta ei valitettavasti löydy kilttiä", hän vastaa. Asiakas astelee liikkeessä antamatta heti periksi, sormeilee erilaisia hameita joita rekeissä tulee vastaan. "Mitä mieltä sä oisit, jos mä laittaisin ton päälle?" asiakas kysyy. Hän osoittaa näyteikkunassa poseeraavan mallinuken mekkoa. Katjan mielestä asiakkaalla on tukkijalat, ei discotanssijan. Ehei tuo tv-persoona ole, ei tuollaisen epävarman tallaajan ohjelmalle tehtäisi tilaa ohjelmistoon."Hetkinen vain, noita mekkoja löytyy täältä päin”, Katja sanoo kuitenkin, johdattaa asiakasta perässään. ”Sovituskoppi löytyy tuolta perältä". "Mutta sopisko tää mulle niinku sun mielestä? Kauniin naisen näkökulmasta?" asiakas kysyy nitoen sanat nopeasti toisiinsa. Katja sanoo päättäväisesti: "Itse asiassa tää taitaa olla sulle vähän liian pientä mallia”.

Asiakkaan kasvot venähtävät, mutta vain sekunniksi. Hän rykäisee sahalaidan suoraksi kurkustaan, tempaisee farkkukankaisen minihameen käsivarren etäisyydeltä syliinsä. "Ämmä", hän toteaa. "Tätä mä sovitan". Hän menee sovituskoppiin, mutta ei vedä verhoa kiinni. Katjaa kiusaannuttaa. Hän ei halua nähdä muhkuraisen kehon sulloutuvan nuorekkaaseen vaatteeseen. "Tuutko hei tänne", asiakas huhuilee. Katja vilkaisee oven suuntaan: ei näy ketään. Ehkä siihen ei kuole, jos käy auttamassa sovittajaa. Ennen kuin hän ehtii soviskopin eteen, asiakas tulee sieltä ulos ja huohottaa.

"Tota. Tää onkin mulle niukka. Eiks ookin?" Hame junnaa takamuksen kohdalta, sitä ei saisi kiskottua ylös asti edes lattialla makaamalla. Katja naputtaa etusormella leukaansa ja antaa katseen kiertää liikkeen läpi. Hän toistaa mielessään pomonsa hokemaa sanapartta, jonka mukaan jokaisen ihmisen tulisi saada kokea päivä Marilyn Monroena. "Mitäs, tykkäisitkö sä vaikkapa rennoista salsahameista? Mikä sun lempiväri on?" Katja yrittää. Asiakas päästää irti minihameesta. Hame laskeutuu lattiaan paljastaen alushousut kokonaan.

Asiakas istahtaa alushousuissaan kopissa olevalle penkille. Katja ottaa henkarista irti salsahameen, joka on kokoa xl. Häntä jännittää esitellä sitä sovittajalle. Kunpa tämä olisi nappivalinta eikä surkea yritys, kuin vinoon ammuttu tykinkuula. "Näytä sitä", asiakas henkäisee. "Nuo hapsut ja puuhelmet näyttää ihanan boheemeilta." Katja ojentaa henkarissa roikkuvan vaatekappaleen ilmaa hapuilevaan käteen. ”Ei sittenkään tätä, ei näin heiluvaa. Mähän näyttäisin näin leveässä rievussa ihan sirkusnorsulta!” Asiakas vetää verhon kiinni heidän väliinsä kuin esiripun. ”On siinäkin myyjä, niin tyylitön ettei varmaan itse ole kuullut peileistä”, Katja kuulee asiakkaan tupisevan itsekseen. Aivan niin, löysimme sittenkin tavallaan samalle aallonpituudelle, Katja hengähtää äänettä. Kahden asiakkaan jälkeen hän on uupunut ja janoinen. Purukumi ei riitä välipalaksi tällaisen shown seuraamiseen. Hän tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Show saa päätöksensä asiakkaan astellessa painavin askelin kadulle.

Kop!

Heräsin hurjaan ropinaan. Hetken piti miettiä, mistä tuo ääni tulee,

olinko täysin hereillä vai unenpöpperöinen vielä.

Pimeässä huoneessa ääni kuulosti ihan siltä,

kuin joku olisi naputtaa koputtanut kovilla rystysillään talomme kattoon.

Kop kop kop kop!

Tiesin olevani kotona mielikuvitus seuranani.

Lystikkäät juopporetkut

- Kuule, Keijo. Ne pistivät mun kortin kellumaan. Kai se sitten oli aiheellista, kun kuoleman varjo oli niin kiivaasti mun kintereillä.
Sulle mää sanon:
Poista pelko elämästäs!
Voimaa pitää olla. Pidä se messissä, ajattele, että kädessäs on Colt nelinelonen. Pidä siitä kiinni niinku elämästäs ikään.
Sää oot edelleen nuori mies...

- Seitenkymppinen.

- Niin, niin. Ei sun tartte nöyristellä. Mun äiti on liki sata.
Ota iisisti, sulla on älyä ja järkeä.
Vittu, kun mä en muista ees vanhoja tangoja.

- Tikulla silmään, jos vanhoja muistelee!

- "Rakastan elämää..."

- Hei Jorma, älä viitti. Ei kukaan halua kuulla tota.

- No mitä vittua? Täähän on aivan avoin est...estar..kato, niinku est-ra-di. Anna nyt jumalauta ihmisen laulaa.

Hei leidi!

- Hei, leidi! Tunnetko sä näitä kukkia?

Katsahdan ylöspäin. Minultako kysytään? Penkillä istuu kaksi puliukon näköistä miestä, joiden molempien ääni raspaa niin maan perusteellisesti. Tiedän hampaisiin katsomatta, että he ovat juoneet äänensä käheiksi, mahdollisesti tupakalla on ollut osuutta asiaan.
Onneksi en tupakoi. En ole ikinä maistanutkaan minkään sortin tupakkaa. On se jännä, että tasan joka kerta tämän faktan kertoessani, saan kuulla lauseen: "Sepä hyvä, älä kokeilekaan."
Istahdan toiselle penkille. Reppuni painon putoaminen harteiltani tuntuu helpottavalta. Olen ahminut pitkästä aikaa kaunokirjallisuutta. Tuossahan tuo lähin kirjasto seisoo ihan vieressä.

- Hei, leidi! Tunnetko sitten sinä näitä kasveja? kuuluu toisen kerran. Miehelle puhuvat. Mies kaivelee taskujaan, katsoo suoraan harvahampaisia, mutta ei virka yhtään mitään. Hänen tuuheat kulmakarvansakaan eivät värähdä. Mutta minä käännän pääni jälleen kuullessani:

- Hei, leidi! Muistatko kuule laventelin? Oisko tässä penkissä sitä? Mulle tulee kans kurjenmiekka mieleen. En mää tiiä. Mää näin äsken, kun yks venäläinen otti noista kuvan. Voihan noita rikkaruohoinakin pitää, kuka mitäkin, vaan on se ihme, miten hyvin on kaikki säilyneet.

Miksihän noita kahta niin kiinnostaa tietää, mitä kukkasia on Karhupuiston suureen kukkapenkkiin istutettu? Nopea analyysini: Äkkiseltään katottuna punainen värimaailma; laidalla hehkuvanpunaisia, vieressä lähes mustalehtisiä kasveja, ulompana tai sanoisinko keskemmällä kaartuvat kauniisti valkoiset, pitkävartiset kukat. Seassa erottuu edukseen vaaleanruskeaa heinää. Heinät muistuttavat leijonan häntiä.
Ja mitäkö minä kumarruin äsken tarkastelemaan lähempää? Pörriäisiä. Wikipedia muistuttaa, että nämä yksilöt (edelleen etualallani häärivät) ovat kimalaisia. Miten ne menevätkään edelleen sekaisin mehiläisten ja ampiaisten kanssa. Otin kännykälläni kuvan, kaksi, kolmannen, vielä yhden hieman eri perspektiivistä. Se on kuvamuistoni syksyn alusta; otin yhden kuvan samaisesta kukkapenkistä kesän ollessa aluillaan, ja sinä päivänä sattui olemaan yhtä pilvistä.

Parivaljakon edestä kävelee harmahtava nainen, joka saa myös huomiota osakseen.
- Minä en tule tuollaisten miesten luo, jotka teräviä juo! nainen huudahtaa saman tien.
- Ei oo teräviä, maitoa on.
- Vaikka ois maitoa, vaan terävää on kuitenkin.
- Mietipä! Sinäkin oot joskus ollut kaunis, vaan nyt oot tuommoinen lässyttävä heitukka.
- Ja sinä oot retku!
- Hei leidi, älähän nyt suutu!

Tähtisädetikku

Jonkin ajan kuluttua
sinä olet yhä sinä
ja minä olen minä

Ei ole mikään tässä maailmassa muuttunut
Paitsi että ihan kaikki on

Minä olen onneton. Katson joulutoria, jossa parrakas mies myy paahdettuja kastanjoita joulumielellä oleville ihmisille. Työnnän käteni takkini taskuihin, koska niitä paleltaa; unohdin lapaseni aamulla metroon. Sinne ne jäivät jonkun toisen löydettäviksi ja pidettäviksi.
Minä en tänä päivänäkään tiedä, miltä paahdetut kastanjat maistuvat.

Sinä hymyilet niin hiljaa, kuin et uskaltaisi sanoa ensimmäistäkään sanaa. Ja sitten: Oletkin kertonut minulle, että huonoina päivinäsi ajattelet tähtisädetikkuja. Kuinka ne rätisevät ja sitten sammuvat. Mutta sinulla on pieni hetki iloa, ja sen hetken verran kuvittelet maapallon pysähtyvän ihan vain siksi, että sinun tähtisädetikkusi saisi loistaa ilman yhtäkään tuulenvirettä.

Sitten: Läpi talven katselen sinun hymyäsi, ja vuosi vaihtuu kädet toisiaan lämmittäen.
Niin että paljon on muuttunut. Todellakin on.

Leijonan värit

Pronssia, kuparia ja suurin osa kultaa. Sen luonnollisesta tahdosta riippuvaisia, voimakkaita sävyjä. Ei sammuvaa tulta vaan roihuavia liekkejä.
Sen uhma oli kiilunut silmissä niin, että katseensa oli vetänyt monta matkamiestä kalpeaksi ja varovaiseksi, kuin utuiset aamut.

Saapui päivä, jolloin tuuli yltyi mahdottomaksi. Minä katselin leijonaa takaoven ikkunaruudusta ja yritin mieleni voimalla saada sen pään kääntymään suuntaani. Leijona pysyi väkevästi neljällä tassullaan, siristi hieman silmiään ja painoi päätään alaspäin. Kattoon kopisi kiviä tasaisesti.
Jos nyt alkaa sataa ja tulee myrsky, jääkö leijona pihaan? Jos taivas iskee kipinää, pelkäävätkö pedot?

Aavikon hiekka oli tasoittunut tuulen voimasta, mutta leijona istui kivipatsaana kuivaksi jääneellä nurmella. Minun oli aika kutsua suojelijani sisälle ja antaa sille ruokaa. Mahtoi olla nälkäinen päivän työn tehtyään.